Kirjoittamisesta

Mä en yleensä puhu mistään järkyttävän syvällisestä täällä blogissa. On ollut aikoja, jolloin olen avannut sisäistä arkkuani hieman haluttua laajemmin, mutta ihan syvällisimmät ajatukset ovat jääneet sanomatta. Mulle ne kuitenkin ajatuksia, jotka kertovat ihmisestä ehkä enemmän kuin mikään muu. Meistä saa niin monenlaisia kuvituksia mieliin, että ihmiset luovat oman illuusionsa näistä. Vaikka en haluaisi myöntää, olen aika pinnallinen ihminen. En ehkä siinä mielessä, että arvostelisin ihmisiä ulkonäön perusteella taikka olisin kiinnostunut vain ulkoisesta habituksesta, mutta en loppujen lopuksi ajattele hirveästi. Vaikka pystyn käymään keskusteluja vakavista aiheista, pysyn hiljaa omista kokemuksistani.

Tällä kertaa haluaisin kuitenkin puhua siitä, kuinka paljon mua harmittaa, etten loppujen lopuksi kirjoita juuri mitään. Ennen mua ei melkein saanut edes tunnilla keskittymään, kun olin liian uppoutunut omaan maailmaani ja kirjoitin tarinoita. Vuosina 2003-2009 kirjoitin myös runoja. Olen aina jollain tapaa kirjoittanut jotain. Mutta tällä hetkellä, tai lähivuosina, en saa mitään hirveän fiksua ajatusta luotua. Kirjoittaminen on jäänyt hetki toisensa jälkeen hetkiin, joita en enää edes muista kunnolla. Olen tässä vuosien saatossa yrittänyt saada itseäni kirjoittamaan jotain, mutta turhaan. Blogipostauksenikin ovat lähinnä kertomuksiani siitä, mitä olen tehnyt ja kerron mielipiteitä tuotteista, joita olen ostanut. Ajatella, että joskus kirjoitin blogia ilman kuvan kuvaa. Ihan anonyymina. Fiksua, syvällistä tekstiä. Tai niin syvällistä kuin teini ikinä voi kirjoittaa.

Koomisinta tässä on, että mä tiedän, että osaan kirjoittaa, mutten harjoita sitä taitoa juuri ollenkaan.

Tässä on siis yksi harvoista postauksista, joissa ei ole kuvan kuvaa. Vain tunnetta, vain sanoja, jotka ehkä kertovat enemmän kuin kuvat. Ja jos tämäkään pätkä ei riittänyt kertomaan, lukekaa alla oleva runo. Kirjoitin sen melkein kuusi vuotta sitten, ja en voisi samaistua siihen paremmin nytkään.

TYHJYYS

Siltä se tuntuu,
kun on menettänyt taitonsa.
Taitonsa kommunikoida
ja käyttää sanoja oikein.

Sanoja vilisee ja kuhisee.
Pää on täynnä,
mutta sinne ne jäävätkin.

Se, että ei ymmärrä edes itseään,
saa olon vielä tyhjemmäksi.
Se, että ajattelee niin kuin ajattelee,
vaikea ymmärtää.

He ymmärtävät minut väärin.
Ja ymmärtävät enemmänkin,
kun yritän korjata sanojani.
Niitä sanoja,
joita onnistuin käyttämään väärin.

Minä kaipaan niitä sanoja.
Sarkasmi niiden välissä.
Silloin kun vielä osasin kommunikoida.

Löydä taitoni
ja sanoitan elämäni.