Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä

Tämä seurue on saapunut Lappiin. Tai en tiedä lasketaanko Ruka Lapiksi, mutta ehkä annetaan tämä anteeksi. Matka on ollut pitkä - ei tosin yhtä pitkä kuin ylläkselle. Tilaakin oli enemmän. Lähdettiin eilen ilta 5 jälkeen ja saavuttiin samaan aikaan tänään. Tosin voisi tähän väliin lisätä, että yövyttiin matkalla Iisalmessa. 

Tässä kuitenkin kuvituksena muutama otos matkan varrelta samalla kun avaudun. Eli jos ette jaksa lukea, niin katsokaa edes kuvat. 

Joku varmaan huomasi noin viikon mittaisen hiljaisuuden blogin puolella. Tai no eihän se kesäisin mikään ihme ole, jos ei koko ajan kerkeä olla naputtamassa postauksia. No kuitenkin, se oli kuitenkin ihan tietoinen valinta. Nytkin olen vain lisäillyt pari kuvaa Ruotsin reissulta sen pidemmittä puheitta.

Tää pohjoisen reissu ei olisi voinut parempaan kohtaan tulla. Lähiaikoina on hermot ollut heikolla ja muutenkin ollut tosi loppuunpalanut olo. Oon joutunut pettymään ihmisiin ja olen itkenyt melkein viikon putkeen. Se on outoa, sillä en juurikaan itke. 

Sydämeen on sattunut ja oon kärsinyt paniikkikohtauksista. Kaikenlaista kriisiä on patoutunut toinen toisensa päälle ja musta tuntuu, että koko maailman murheet on ollut painamassa mua kasaan. 

Tuntuu oudolta olla näinkin sekaisin, vaikka pahimmasta onkin päästy yli. Jotenkin tuntuu tosi hyvältä tulla tänne hiljaisuuteen ja luontoon ajattelemaan ja selvittämään päätä. Nukun ihan mielettömästi nykyään, mutta silti on niin väsynyt olo. Rehellisesti voin myöntää, etten oikeastaan ole jaksanut tehdä mitään. Ei tee mieli syödä, juoda. 

Ihan suunnattomasti harmittaa kuitenkin se tieto, että mun läheisimmät ihmiset hylkäsivät mut kaikkein pahimman keskelle. Olin ihan yksin eikä kukaan edes kysynyt 'onko kaikki hyvin?', vaikka tiesivät jotain kauheaa olevan käsillä. 

Mulla ei oo koskaan ollut näin yksinäinen ja hylätty olo. Ja ikäväkseni täytyy sanoa, ettei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Vaikka tässä välissä sopiikiin kiittää ihania siskojani ja erästä ystävääni, joka jaksoi lohduttaa mua jopa keskellä omaa kriisiään. 

Mä oon kyllä ollut aina tosi itsenäinen ja saanut omat ajatukset kasattua oman pään sisällä, mutta ei se kuule harmittaisi yhtään, jos joku viitsisi edes vähän.
En itsekään ole vuoden ystävä-tittelin arvoinen, mutta koen olevani aina valmis auttamaan ystäviäni hädässä. Olen aina vannonut olevani heidän tukenaan, enkä koskaan tuomitse. Olen kyllä helvetin rehellinen, että multa on turha olettaa mitään liipa-laapaa.

Nyt on hyvä olla poissa draamasta, tutuista naamoista ja voin keskittyä täysin itseeni ja koota ajatuksia. Saan pistää kaiken energian itseni ja parisuhteeni parantamiseen, joka on rakoillut lähiaikoina. Se on yksi isoimmista syistä tuohon loppuunpalamiseen.

Tekee hyvää olla taas enemmän itseni kaltainen, vaikka tästä on vielä paljon ylöspäin kapuamista. 

Oppia ikä kaikki - sitähän ne jaksaa sanoa. Kiitän itseäni siitä, että olen vahva ja jaksan aina nousta jaloilleni jokaisen kaatumisen jälkeen. Se ei nimittäin ole itsestäänselvyys. Ja tuun varmaan jossain vaiheessa enemmänkin puhumaan masentumisesta ja alakuloisuudesta.
Jokaisesta tilanteesta oppii. Tällä kertaa olen oppinut, ettei aina kannata luottaa kaikkiin. Kärsiköön huonosta omasta tunnosta jos siltä tuntuu, minä en jaksa lähteä ketään syyllistämään.